Muotia ja tunnelmia 1960-1970 -luvuilta
Laiskottelu on mukavaa. Suurimman osan aattoillasta katsoin telkkarista lastenohjelmia, ja tämä aamu on vierähtänyt leppoisasti vanhoja valokuvia katsellen.
Kun olin lapsi, katsoimme aina Samu-Sirkan joulutervehdyksen ja Joulusirkuksen telkkarista. Harmi ettei sirkus kuulu enää telkkarin vakio-ohjelmiin jouluisin. Samu-Sirkka taisi eilen olla samanlainen kuin se oli jo 1960-luvulla.
Joulukuvia ei tänään sattunut kohdalle kovin monia, mutta muita kivoja kuvia kyllä löysin.
Tässä kuvassa esittelen sekä joulukuusta, komeaa kukkakoria että kaupasta ostettua mekkoani. Ostomekot olivat meillä harvinaisia, koska mummi ompeli meille vaatteet. Tuon vaaleansinisen mekon olin saanut lohdutukseksi, kun olin joutunut käymään niin monta kertaa korvalääkärissä. 196o-luvun alkupuolella ei ollut putkihoitoa, joten liimakorvia hoidettiin puhkomalla. Olen onneksi unohtanut kymmenet kivuliaat puhkomiset, mutta korvalääkäri sanoi tärykalvojen lukuisten arpien puhkomisista yhä kertovan.
Rantakuvassa olen uimassa Niinan kanssa. Lassie-koiramme vahti, ettei kukaan lapsista mennyt liian syvälle. Villainen uimapuku oli serkkujen vanha. Puku oli kuivana hyvä, mutta kastuttuaan se venyi lähes loputtomiin ja valui päältä. Puku siirtyi jälkeeni Tainan käyttöön. Hän ratkaisi venymisongelman siten, että riisui uikkarit pois mennessään uimaan.
Joulukuusi häämöttää taustalla, ja Taina ja minä poseeraamme juhlamekoissamme.
Äiti halusi aina antaa koirille mahdollisimman kauniit nimet. Niina-koira oli aina mukana pihaleikeissä. 1960-luvulla ei ollut toppatakkeja, vaan ulkoleikeissä paksun villapaidan alle sullottiin monta vaatekerrosta. Jossain vaiheessa minulla oli anorakki villapaidan päällä.
Villakankaisten ulkohousujen alle vetäistiin aina pitkä damaskit. Vielä nykyisinkin äiti muistaa kysyä, että onko varmasti villahousut, jos olen menossa ulos tavallista pitemmäksi aikaa. Viimeksi kuulin kysymyksen aatonaattona, kun olin menossa katsomaan Immanuel-joulunäytelmää kirkonmäelle.
Jo edesmennyt Aino-täti puolestaan sanoi monta kertaa, että kesälläkään ei saa istua paljaalla kivellä, sillä siitä tulee pissitauti. Ei se kyllä koskaan tullut, mutta täti jatkoi muistuttamista vielä lapsillenikin.
En muista lapsena palelleeni koskaan, vaikka olin pakkasessa päivät pitkät.
Tämän korkeammalle puuhun en koskaan kiivennyt. En uskaltanut, vaikka toiset kiikkuivat minua paljon ylempänä. Oksa oli sen verran matalalla, että sieltä pääsi hyppäämällä alas. Henkselit pitävät paikoillaan Pekan vanhoja enstex-housuja.
Niinan lisäksi meille tuli toinenkin koira, lyhytkarvainen saksanseisoja Mona. Siitä piti tulla isän metsästyskoira, mutta siitä tulikin lasten leikkikaveri. Muistaakseni isän metsästysintokin laantui onneksi aika pian. Isä väitti, ettei Mona sitten haukkuisi samalla tavalla kuin Niina, mutta kyllä se haukkui ihan yhtä paljon. Kun joku koputti ovelle, ryntäsivät molemmat koirat tulijaa vastaan varsin kovaäänisesti haukkuen. Mona sai myöhemmin kuusi pentua, joista toisia pentuja puolet pienempi, Ringa, jäi kolmanneksi koiraksemme.
Taas tyypillinen joulukuva, lapsi, koira ja kuusi. Jalassani taitavat olla viininpunaiset hiihtarit, joita pidin monta vuotta. Poolopaita täydentää lookin.
Heinäkuussa 1972 Anni-mummin pyöreitä vuosia juhlittiin suvun kesken. Etualalla on Tyyne-täti hienossa kesämekossaan. Takaa kurkistaa Terttu-serkku punaisessa minimekossa. Keskellä minä virnuilen kuvaajalle mummin ompelemissa kirkkaankeltaisissa housuissa ja tähtipaidassa, jollaisesta olin pitkään haaveillut. Tykkään tähtikuvioista edelleen, ja lähiaikoina tuleekin postaus tähtikuvioisesta veskastani. Taina jyrsii kuvassa peukaloaan ja kai seuraa juhlavieraiden touhuja. Mummi oli säästänyt ainevihkoni, johon olin seuraavana syksynä kirjoittanut koulussa aikamoisen nenäkkään aineen juhlapäivästä.
Lisää vaatekuvia esimerkiksi tässä postauksessa
