Hupsut tiaiset ja oravat
Tämä viime syksynä kirjoittamani juttu on yksi suosituimmista postauksistani. Joudun nyt päivittämään sen kokonaan uudelleen, koska tein jotain omituista. Yhtäkkiä Hupsut tiaiset ja oravat otsikon alla lukikin Syökää ihmiset lettuja, eikä lintujuttua löydy mistään. Miten sen tein, ei aavistusta. Olen siis aikamoinen tietokonenero, kun osaan tehdä moista tietämättäni. Myös lintujutun saamat kommentit näkyvät lettujutun alla. Ei aavistusta mitä niille teen. Aika ärsyttävää!
Onneksi juttu oli tallessa tikulla, joten uusinta nopeutui hieman. Teksti oli tallessa, koska äiti haluaa kaikista postauksistani printit. Kuvien etsiminen olikin sitten toinen juttu, mutta tässä juttu pienillä lisäyksillä nyt uudelleen.
Hupsut tiaiset ja oravat
Tiaisten kesyyntyminen on jokasyksyinen ilonaihe. Hömötiaiset, kuusitiaiset, töyhtötiaiset ja joskus myös sini- ja talitiaiset rynnivät syömään kädelleni.
Tuntuu aina kivalta, kun pieni tipsukka istahtaa kädelleni ja alkaa mussuttaa kuorittuja auringonkukansiemeniä tai pähkinänmuruja.
Saatan joskus istuksia pihalla tuntikausia ja seurustella lintujen kanssa.
Töyhtötiaiset ovat luottavaisia sen jälkeen, kun ne ensimmäisen kerran uskaltautuvat tekemään tuttavuutta.
Tänä syksynä kaksi sinitaista on ollut rohkeampia kuin koskaan ennen. Jo ensimmäisellä kerralla, kun tarjosin linnuille kädestä syötävää, tuli sinitiainen viereiselle lintulaudalle sitä ihmettelemään.
Seuraavana päivänä se jo tupsahti kädelle ja toi kaverin tullessaan. Nyt kaverukset tulevat aikailematta kädelle vuorotellen hömötiaisten kanssa.
Tänä syksynä aloitin lintujen ruokkimisen tavallista myöhempään, joten emme vielä ole päässeet retkiasteelle. Vuosina jolloin olen lahjonut lintuja jonkun verran myös kesäisin, olemme tähän aikaan syksystä jo harrastaneet yhteisiä metsäretkiä.
Kuka lähtee äidin kanssa metsään?
Niin minä kysyn pihalla ja heiluttelen samalla siemenpussia.
Tutut oravat ja lintuparvi lähtevät silloin mukaan metsään.
Aina vähän matkan päässä pysähdymme ruokatauolle.
Jokaiselle on jotakin syötävää.
Ystäväni ovat malttamattomia. Rohkeimmat tunkevat taskunsuulle, missä ne tietävät eväspussin olevan. Kun pistän korin maahan, pinkaisee orava tutkimaan, olisiko siellä mitään.
Tuntuu ihan ihmeellisen ihanalta ja hassulta ja vaikka miltä, kun linnut pomppivat pääni päällä ja oravat kiipeilevät pitkin selkääni.
Hömötiaiset ovat myös istuneet silmälasieni sangoilla ja kiikarin ja kameran päällä.
Linnut osaavat myös lepuuttaa siipiään. Olen monta kertaa kävellyt hiljalleen metsässä lintu päässä.
Kuusitiainen on pienenpieni, ja talitiainen on sukulaisiinsa nähden aika painava. Erottaa helposti, milloin talitiainen istahtaa hatulle istumaan. Hömötiaiseen verrattuna talitintti oikein jysähtää päähän, vaikka ei sekään paljoa paina.
Kerran pieni orava tarttui sormeni päästä hampaillaan. Se ehkä luuli sitä pähkinäksi. Se säikähti itse enemmän kuin minä, vaikka se ei edes ehtinyt puraista, tunnusteli vaan omituiselta tuntuvaa makupalaa.
Eläinjuttuja löytyy lisää hakusanoilla
oravat
linnut
metsäkauriit
puput
siilit
ja retkijuttuja hakusanalla
retket
Sain kuin sainkin siirrettyä tähän aikaisemmat kommentit.
Sain kuin sainkin siirrettyä tähän aikaisemmat kommentit.
Karoliina20. syyskuuta 2017 klo 2.47Ihana postaus.VASTAAPOISTA
- Moi. Kiitos viestistä. Joo, tiaiset kesyyntyvät ihan huomaamatta, ja aina se ihmetyttää ja ilahduttaa yhtä paljon. KristiinaPOISTA
Onpa ihana "ylistys metsälle" ja hienot on kuvatkin. Lähtisin minäkin noitten sun ystävien kanssa metsäretkelle, varsinkin tuon pikkuisen hömötiaisen ottaisin mieluusti kaveriksi.VASTAAPOISTA
Terkuin, Terttuserkku
- Moikka Terttu. Kiitos viesteistä. Ylistys metsälle onkin hyvä ilmaus. Kun tuli hiipuu leivinuunissa, jätän Missun vähäksi aikaa talonvahdiksi ja menen seurustelemaan lintujen kanssa. Ne saivat jo aamupalaa, mutta taitavat odotella jo lounasta. Kristiina
