Maalaistyttö kaupungissa

Jos joskus pääsee käymään kaupungissa, niin vierailu kannattaa tehdä ikimuistoisesti. 

Liikennevaloissa vähän ennen Joensuuta alkoi jostain kuulua kolinaa. Turhaan ilmeilin naapurikaistan autokuskille, koska melu kuuluikin autoni pakoputkesta. Siitä, joka roikkui häntänä auton perässä. Hyppäsin autosta ulos ja nappasin ensimmäisen taksin. Kaverini jätin hoitamaan asian kuntoon. Jonkunhan sen piti tehdä.

Seuraava kaupunkireissu ei sujunut sen paremmin. Lähdin ajamaan parkista ja ihmettelin, miten katu oli muuttunut kuoppaiseksi sillä välin kun oli shoppailemassa. Tavallista kovempi lonkse kuului muutenkin rutisevan autoni alta. Ei kuoppia ollut sen enempää kuin ennenkään. Kolina kuului littanasta eturenkaasta. 

Pakkohan minun oli muutama metri ajaa, koska olin keskellä katua. Juoksin pää kolmantena jalkana korttelin päässä olevalle huoltoasemalle apua anelemaan. Kotiin oli matkaa 130 km, joten renkaalle piti tehdä jotain.
Avuksi rientänyt huoltoaseman mies ilahdutti minua kaksi kertaa. Ensin sain tietää, että rengas oli nielaissut ruuvin. Seuraavaksi hän ilmoitti, että vararengas oli riekaleina. 
Siinäpä sitten istuin autossa puoli tuntia, risteyksessä, johon ei olisi ollenkaan saanut parkkeerata. Odottelin kun huoltoaseman mies kävi asemalla korjaamassa renkaan ajokuntoon. 

Ei kahta ilman kolmatta, sanotaan. Seuraavalla kerralla menin kaupunkiin bussilla, ja menin ostoksille. Kävelykadulla oli pari kenkäkauppaa lähekkäin. Ensimmäisessä myyjätär tunki suosittelemansa kengän melkein väkisin jalkaani. Yritin kyllä sanoa, ettei se ole sellainen kuin mitä etsin. Ennen kuin hän myyntihuumassaan ehti tuoda lisää kokeiltavaa, mutisin jotain epämääräistä ja livahdin ulos.

Seuraavassa kaupassa säikäytin myyjättären kiljaisullani. Jalassani kun oli yhä edellisen kaupan kenkä. Linkuttamiseni ei siis johtunutkaan  kuoppaisesta kadusta. Kukapa ei linkuttaisi, jos oikeassa jalassa olisi piikkari viiden sentin korolla ja vasemmassa matala terveyskenkä.

Pakkohan minun oli mennä palauttamaan kenkä ja ennen kaikkea hakea omani takaisin. Tehomyyjä ei ehtinyt sanoa juuta ei jaata, kun olin sisälle sännättyäni napannut lattialta yksinäisen näköisen kenkäni, viskannut tiskille lainakengän ja kadonnut ikiajoiksi.

Pieni virkistys oli tarpeen, joten menin kahvilaan herkuttelemaan. Istun nyt hetken kaikessa rauhassa, niin minä ajattelin, kun huokaisten rojahdin pöydän ääreen. En vielä ehtinyt aloittaa nautiskelua, kun samaan pöytään tupsahti vieras  mummeli. 

Aina ei huvittaisi lörpötellä ventovieraiden kanssa esimerkiksi kahvilassa, mutta toisaalta keskusteluista oppii usein jotain uutta. Tai ainakin saa ihmetellä. Viisi lusikallista sokeria kahviinsa sekoittanut joensuulaisrouva kertoi ”kotona telläävänsä hunajata kahviin diabeetin takia”. 

Kahvilassa sokerin käyttö sensijaan oli sallittua, koska sitä ei tarvinnut merkitä hoitajan antamaan seurantavihkoon. Hän kertoi myös miehensä onnistuneesta tupakkalakosta. Tupakointi oli selvästi vähentynyt sen jälkeen, kun mies oli keksinyt ruveta polttamaan sammalta sanomalehden sisässä. Mitäpä  noihin totuuksiin enää olisi voinut lisätä.

Osa pakinasta julkaistiin joskus Ylä-Karjalassa.