Koti vetää puoleensa kuin magneetti

(Kristiinan sanelusta, Leila kirjurina)

Niinhän siinä sitten kävi etten malttanutkaan odottaa sunnuntaihin asti kotipäivää. Ehkä vähän yritin houkutusta vastustaa tavanvuoksi, mutta houkutus oli liian suuri. Ilman kotijoukkoja nämä kotipäivät eivät onnistuisi, joten suurkiitokset menköön jokaiselle osalliselle tätäkin kautta. Välttämätön on myös luotettava taksikuski joka on aina valmis minua kuljettamaan. 

 

Terveyskeskuspäivinä teen kaikenlaista, kuuntelen äänikirjoja, katson telkkaria, kuuntelen levyjä, jumppaan ja nyt olen taas löytänyt kirjat. Ja minulla käy myös vieraita.  Luen suurella nautinnolla kirjaa "Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville". Olen lukenut kirjan monesti sekä suomeksi ja englanniksi ja aina sen lukeminen tuntuu yhtä hyvältä. Jokainen jolle olen kirjaa suositellut on ihastunut kirjaan yhtä paljon kuin minä. Kotona ohjelmassa ei tarvitse olla mitään, kyllähän sielläkin kokoajan jotain tapahtuu, mutta oleminen on erilaista. Ruokailu ja välipalat ovat aina tärkeitä, ja eilen olikin vuorossa pitsapäivä. Jälkiruokana oli rasvaista juustoa, gluteenittomia kaurakeksejä ja hedelmiä.

 

Olen jotenkin halunnut pitää nämä kohtaamani ongelmat pimennossa, mutta kommenteista, sähköposteista, tekstiviesteistä ja puheluista olen saanut niin paljon myötätuntoa että haluan nyt kertoa vähän enemmän kuin olin aikonut. Silloin kuin aloitin kirjoittaa blogia, ajattelin että se on hyvänmielen blogi johon sairaudet ei kuulu. Edelleen ajatukseni on keskittyä hyviin asioihin, mutta koska asiat ovat muuttuneet niin paljon, niin menen ikäviäkin asioita enemmän läpi. 

Selkärankani alkoi erisyistä  oireilla jo vuonna 2006, tuli useita leikkauksia, pitkiä sairaslomia ja vaikeuksia selvitä arjesta. Sairaslomat pitenivät ja lopulta pääsin eläkkeelle vuonna 2017, vuosia ennen oikeaa eläkeikää. Välillä tilanne on ollut paljon parempi, mutta nyt se karkasi käsistä. Niskassa oleva välilevy romahti osittain ja jouduin päivystykseen leikkaukseen, jonka piti olla rutiinia. Ennen varsinaista jäykistysleikkausta edeltäneessä operaatiossa asiat menivät päälaelleen. Sain niin sanotun täsmäiskun silmähermoon ja rupesin näkemään kaksoiskuvia. Siltäosin tilanne on jo paljon parempi ja osaan kohdistaa katseeni aikahyvin. Tosin oikea silmä ei liiku vielä tarpeeksi vasemmalle, joten sinnepäin katsoessa on vielä vaikeuksia.

 Pahempi komplikaatio oli se että sain selkäydinvamman, olin valveilla leikkausta edeltäneen toimenpiteen ajan ja osasin sanoa että nyt tapahtuu jotain outoa, mutta siihen ei kiinnitetty huomiota. Sanoin asiasta heti toimenpidettä tehneelle lääkärille sekä myös heti kun minut siirrettiin leikkaussaliin, mutta leikkausta jatkettiin silti suunnitelmien mukaan. Viisi nikamaa yhdistettiin ja minulla on uusi komea niskasta alkava arpi. Sitten heräsin nukutuksesta, tajusin heti että asiat ovat nyt pahemman kerran huonosti. Siinävaiheessa ei voinut enää tehdä muuta kuin toivoa parasta ja toivoa että kuntoutus auttaisi. Kiitos terveyskeskuksen hyvän kuntoutuksen, liikuntakykyni on alkanut vähitellen parantua, mutta edelleen tarvitsen avustajaa lähes kaikessa mitä teen. Ilman perhettä ja kannustusta jota saan ympäriltäni olisin varmaan jo pimahtanut. Nyt olen kuitenkin enimmäkseen pystynyt olemaan toivorikas ja tekemään kaiken mitä suinkin pystyn itseni auttamiseksi. Hartain toiveeni on että pääsisin vähitellen kotihoitoon, mutta odottamiseen tarvitsen kärsivällisyyttä. Tilanne on tosi raskas kaikille läheisilleni mutta yritämme olla menemättä asioiden edelle, ja nauttia joka hetkestä. Huomenna siis taas kotiin kokopäiväksi ja maanantaina alkaa tulla lisää perhettä käymään. Enhän minä voi olla terveyskeskuksessa jos minulla on perhettä kotona. Niimpä suunnitelmissa on mennä kotiin parina arkipäivänä ja molempina viikonlopun päivinä. Sanon aina lähtiessäni Missulle että äippä tulee silloin ja silloin kotiin, ja mielestäni se ymmärtää mitä sille sanon.

 

Kuulumisiin taas!

Kristiina