Sukkahousumatto
Pari vuotta sitten hyödynsin sekä omiani että äitimuorin sukka&sukkahousuvarastoja näpertelemällä niistä kynnysmaton. Mattoon kelpasivat erilaatuiset, erivahvuiset, eriväriset, vähän kulahtaneet ja rikkinäisetkin sukkikset ja sukat. Vanhimmat nylonsukat olivat 1950-luvulta, ja säkissä oli edustettuina sukkia kaikilta vuosikymmeniltä siitä saakka.
Leikkelin tarvikkeista kudetta, ja letitin niistä kolme isoa kerää sukkislettinauhaa. Nylonsukkien kuteen jätin leveämmäksi kuin puuvillaisten mummosukkien. Polvisukat leikkelin pituussuunnassa, ja muita osia paksummat housuosat silppusin kapeammiksi kuin muut.
Työ meni monta kertaa uusiksi toteuttamisvaikeuksien vuoksi. Virkkaus meni ihan pieleen, samoin kuin solmiminen. Tekeleestä tuli niillä konsteilla yksinkertaisesti ruma. Myöskään lettisysteemi ei aluksi onnistunut, vaan matosta tuli hattu.
Työ alkoi sujua vasta, kun taitoin kuusikymmentä senttiä lettiä vastakkain ja ompelin ne yhteen. Sitten aloin kietoa lettiä vähän kerrassaan alkupätkän ympärille, ja kiinnitin sen samantien käsin. Matosta ei tullutkaan pyöreä, kuten alunperin oli tarkoitus, vaan soikio.
Pehmeä kudelma on kestänyt hyvin käytön ja konepesun. Se on tosi kevyt ja siksi helppo puisteltava.
Rupesin pari päivää sitten tekemään toista sukkismattoa. Tällä kerralla leikkasin kapeaa, keskimäärin vain 1,5 sentin levyistä kudetta. Nylonsukkien - mitenkähän monet sukat äidilläni on ollutkaan kun sukkia vaan riittää ja riittää! - kuteen jätin puolta leveämmäksi, koska se on niin ohutta.
Yritin ensin tehdä lettiä istuallaan, mutta ohuet kuteet menivät ihan solmuun. Samoin kävi kun letitin pitkällään. Seisaallaan työ sujui paremmin, kun kuteen saattoi aina viskata suoraan toisten yli. Liian pitkät kuteet olivat ihan vihonviimeisiä, mutta parimetrisiä sai vielä käsiteltyä ilman tuskanhikeä.
Tällä kertaa maton kasaaminen sujui aluksi hyvin. Matto pysyi ihan tasaisena ja tiiviinä. Letitin sikinsokin nylonsukkia, kimallesukkahousuja ja vähän paksummat mustat legginsit.
Mutta kuinkas sitten kävikään. Mitä pidemmälle tekele edistyi, sen enemmän sen reunat menivät lerpalleen. En viitsinyt työtä purkaa, vaan luotin siihen että matto tasaantuu vähitellen. Mutta eipäs se tasaantunut vaan kävi päinvastoin.
Niinpä siitä ei tullutkaan mattoa vaan pyllynalunen. Niitä tarvitsee aina sisällä ja ulkona, eivätkä pienet lerput istumista haittaa. Ja onhan alunen ainakin sievä.
Leikkelin tarvikkeista kudetta, ja letitin niistä kolme isoa kerää sukkislettinauhaa. Nylonsukkien kuteen jätin leveämmäksi kuin puuvillaisten mummosukkien. Polvisukat leikkelin pituussuunnassa, ja muita osia paksummat housuosat silppusin kapeammiksi kuin muut.
Työ meni monta kertaa uusiksi toteuttamisvaikeuksien vuoksi. Virkkaus meni ihan pieleen, samoin kuin solmiminen. Tekeleestä tuli niillä konsteilla yksinkertaisesti ruma. Myöskään lettisysteemi ei aluksi onnistunut, vaan matosta tuli hattu.
Työ alkoi sujua vasta, kun taitoin kuusikymmentä senttiä lettiä vastakkain ja ompelin ne yhteen. Sitten aloin kietoa lettiä vähän kerrassaan alkupätkän ympärille, ja kiinnitin sen samantien käsin. Matosta ei tullutkaan pyöreä, kuten alunperin oli tarkoitus, vaan soikio.
Pehmeä kudelma on kestänyt hyvin käytön ja konepesun. Se on tosi kevyt ja siksi helppo puisteltava.
Rupesin pari päivää sitten tekemään toista sukkismattoa. Tällä kerralla leikkasin kapeaa, keskimäärin vain 1,5 sentin levyistä kudetta. Nylonsukkien - mitenkähän monet sukat äidilläni on ollutkaan kun sukkia vaan riittää ja riittää! - kuteen jätin puolta leveämmäksi, koska se on niin ohutta.
Yritin ensin tehdä lettiä istuallaan, mutta ohuet kuteet menivät ihan solmuun. Samoin kävi kun letitin pitkällään. Seisaallaan työ sujui paremmin, kun kuteen saattoi aina viskata suoraan toisten yli. Liian pitkät kuteet olivat ihan vihonviimeisiä, mutta parimetrisiä sai vielä käsiteltyä ilman tuskanhikeä.
Tällä kertaa maton kasaaminen sujui aluksi hyvin. Matto pysyi ihan tasaisena ja tiiviinä. Letitin sikinsokin nylonsukkia, kimallesukkahousuja ja vähän paksummat mustat legginsit.
Mutta kuinkas sitten kävikään. Mitä pidemmälle tekele edistyi, sen enemmän sen reunat menivät lerpalleen. En viitsinyt työtä purkaa, vaan luotin siihen että matto tasaantuu vähitellen. Mutta eipäs se tasaantunut vaan kävi päinvastoin.
Niinpä siitä ei tullutkaan mattoa vaan pyllynalunen. Niitä tarvitsee aina sisällä ja ulkona, eivätkä pienet lerput istumista haittaa. Ja onhan alunen ainakin sievä.