Piano

Piano on aarteeni. Haaveilin pianosta kymmeniä vuosia, ja olin ja olen onnellinen kun sen lopulta viisitoista vuotta sitten sain hankittua. 

Lapsuudenkodissani oli piano, ja innoissani kävin pianotunneilla. Sitten opettaja muutti pois, eikä maaseudulla ollut muita opettajia. Yritin kyllä jatkaa opiskelua yksin, mutta olin siihen hommaan liian laiska. Hauskinta opiskelussa oli ollut harjoitella soittoläksyä ja mennä tunnille kuulemaan olinko läksyn oppinut vai pitikö jatkaa harjoittelua.

Kun musiikinopettaja muutti, tuli hänen tilalleen kouluun mies, joka ei osannut edes nuotteja. Jouduin muutaman kerran tunnilta käytävään, kun väittelin opettajan kanssa nuoteista. En voinut kuunnella, kun hän puhui puutaheinää. Vissiin nenäkkyyteni kävi open älälle. Sen takia jouduin pois nokkahuiluryhmästäkin. Se oli kyllä hyvä, koska ryhmä ei koskaan oppinut soittamaan.

Pianoni oli ennen muuttoa luokseni asunut kymmeniä vuosia asunnossa, jossa kukaan ei ollut välittänyt sillä soittaa. Samassa kämpässä oli toinenkin piano, Hellas, jota oli soitettu ja viritetty. Tätä ei oltu viritetty sitten 70-luvun jälkeen kertaakaan. Siitä oli vain pyyhitty pölyt. 

Pianonvirittäjä meni kerran virittämään sitä toista pianoa. Hän oli kysynyt, josko tämä musta kaunotar olisi myynnissä. Hän nimittäin tiesi, millaisesta soittimesta haaveilin. Ääni oli tärkein, ja kauneus tuli kaupantekijäiseksi. 
Piano oli kuin olikin myytävänä. Silloin oli muistaakseni tiistai, ja vielä samalla viikolla kävin pianoa moikkaamassa ja ostin sen. Viikonloppuna sain sen itselleni. 

Myyjä kertoi, että piano oli vähän yli sata vuotta vanha. Se oli ensin ollut hänen miehensä lapsuudenkodissa, ja aikanaan mies oli saanut sen mukaansa. Mies oli joutunut palvelutaloon, eivätkä perheen aikuiset lapset halunneet pianoa. Se oli minun onneni.


Piano oli arvatenkin surkeassa kunnossa, mutta ihastuin siihen silti. Pianonvirittäjä oli jo valmiiksi tutkinut, mitä kaikkea soittimelle pitäisi tehdä. Niinpä monet huollot ja viritykset eivät tulleet yllätyksinä. 


Pianolla oli virityspäivä viime viikolla. Siksi napsin sen sisuksista muutaman kuvan. 


Nyt se taas hyrrää kauniisti. Pianonvirittäjä sanoi, etteivät pianot mene nykyisin kaupaksi. Niitä saa kuulema usein ilmaiseksi. Omituista. Jos joku haluaa pianon, hän yleensä valitsee sähköisen. 


En kyllä osaa kunnolla soittaa mutta soitan silti. Nykyisin kyllä vähemmän kuin välillä. Kun töissä ollessani jouduin usein säestämään yhteislauluja kärsin, koska eiku-nuotteja tuli vähän väliä. Minun piti samalla laulaa esilaulajana, mikä oli hankalaa, jos en muistanut kaikkia värssyjä. Kun yritin soittamisen sivussa vilkuilla sanoja, menivät sormet viimeistään silloin sekaisin. 


Näköjään pitää seuraavaksi pyyhkiä pianosta pölyt. 


Kun soittaminen on vähemmällä, ihailen pianon yksityiskohtia.


Joskus haluan hempeillä, ja silloin sytytän kynttilät. Nyt se on hankalaa, koska Missukin haluaa soittaa. Se tulee tipsuttelemaan koskettimille kun kaverini tai minä soitamme. Varsinkin silloin, kun kaverini soittaa. Hän soittaa paremmin kuin minä, ja ilmeisesti Missu on musikaalinen kissa. Kukapa eiku-nuoteista tykkäisi.


Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jäähyväiset

Lankojen värjäys koukuttaa

Säärystimet virkkaamalla