Unenomaisia hetkiä kotipihalla
On aina yhtä ihanaa, kun kauriit suvaitsevat minut tarkkailijaksi pihamaalle. Eivät ne aina siihen suostu, mutta mitä keväämmäksi päästään, sitä useammin yhtä aikaa ulkoilu onnistuu.
Olin juuri laittanut kauriille ruokaa tarjolle, ja harjasin lunta rappusilta. Ensin en nähnyt ketään, mutta ehdin putsata vasta pari porrasta, kun tutut kauriit jo puikkelehtivat pitkin polkuaan syömään.
Vaihdoin harjan kameraan, ja seisoskelin hiljaa portailla. Kovin oli hämärä päivä, mutta onnistuin saamaan muutaman kuvan muistoksi.
Viime kesän Pikkutyttö on kaikista rohkein. Usein lauma siirtyy syrjään, kun täydennän tarjoilua, mut kaikista pienin jää reippaasti odottamaan ihan lähelle. On niin hauskaa katsoa kauriita silmiin, ettei se koskaan kyllästytä.
Vasemmalla joukon isosarvisin, Iskä, vieressään viime kesän Pikkupoika. Sen sarvet eivät jostain syystä oikein nyt edisty.
Nautin aina elämyksistä luonnossa. Eilen tuntui taas unelta, kun kiireellä pyyhälsin viemään kauriille aamiaista. Vilkaisin mennessäni kuistin ikkunasta, ja näin kolme kaurista odottelemassa sapuskaa. Kun pääsin nurkalle asti, olikin ympärilläni seitsemän kaurista. Ne säikähtivät minua ja hypähtelivät pellonreunaan seuraamaan tilannetta.
Paitsi Pikkutyttö, se oli jo syömässä, kun vasta olin matkalla sisälle. Sen perhekin oli jo kasoilla, kun portailta kurkkasin taakseni. Loppuporukka tuli juoksujalkaa heti, kun suljin oven.
Enimmillään olen tänä talvena nähnyt pihalla yhdeksän kaurista. Pari päivää sitten Tiina ja Pekka olivat ohi ajaessaan nähneet, että nurkallani seisoskeli neljä ja polkua pitkin pihaani lähestyi seitsemän kaurista. Ilmankos ruokaa menee ihan valtavasti. Joskus tuntuu, että pääasiallinen tehtäväni on pilkkoa eläimille syötävää, mutta en valita. Niin palkitsevaa on seurata kauriiden elämää.
Tunnisteella metsäkauriit löytyy lisää kaurispostauksia.
